Ammattiylpeys on työmielihyvää · 31.07.2006
Tie ammattiylpeyteen vaihtelee, mutta kenellekkään se ei ole hetken hurma. Eivätkä kaikki tule kokemaan tuota ihmeellistä tunnetta ja osaamisen astetta milloinkaan omassa ammatissaan. Ammattiylpeys on hieno asia, mutta voi liiallisena kääntyä myös vahingolliseksi ylimielisyydeksi. Graafisella alalla on aina oltu ylpeitä osaamisesta. Latojat, kemigrafit, painajat ja sitojat ovat puolihuumorilla vähätelleet toisiaan, mutta jos joku ulkopuolinen on sortunut sellaiseen, kaikki ovat yhdessä puolustaneet omia – ja vahvasti.
Kehittyminen
Tiellä kohti ammattiylpeyttä tarvitaan aluksi “herätys” – tätä minä haluan. Kipinän sytyttyä alkaa oppiminen. Kun oikein on kipinää, ei oppiminen ole väkinäistä, sitä vain jotenkin kummallisesti edistyy. Uudet eteen tulevat asiat ja ongelmat kohdataan haasteina joiden edessä kääritään hihat ja pannaan aivot raksuttamaan. Kysytään arastelematta ja kavereiltakin opitaan. Vaikka paljon opitaan, aina jää opittavaa. Osaamisessa ei koskaan tule valmiiksi, sillä totuttu tilannekin on ratkaistava joko entisin tai uusin tavoin. Tarttee funtsii!
Osaaminen
Kun huomaa osaavansa yhtä ekä toista, kun ei enää tarvitse joka tilanteessa kysellä ja ponnistella, on päässyt seuraavalle askelmalle kohti ammattiylpeyttä. Se askelma voisi olla nimeltään vaikkapa työmielihyvä. Tulee hetkiä, jolloin tuntee hyvää oloa omasta osaamisestaan. Ryhti paranee, pienemmät asiat ovat entistä pienempiä, katse on selkeä ja koko olemus on myönteinen. Töihin meno ei ota pannuun. Alkaa voitonvarmuus hiipiä puseroon. Puheessa ei enää ole “tehtäisiinkö” vaan “tehdään”.
Tositekijä
Näin on pikkuhiljaa huomaamatta kehittynyt ammattiylpeä ammattilainen, jonka edessä moni alkaa katsoa ylöspäin. Ellei sitten eteen satu toista ammattiylpeätä, jolloin joko paiskataan kättä tai jopa haastetaan kamppailuun, mikäli se toinen on saman ammatin yhtä itsevarma taituri. Ja jos ei kamppailu muuten ratkea, niin ratkaistakoon se palkkanauhalla!
Laatu
Graafisella alalla voisi väittää laadun olevan edelleenkin suurin syy ammattiylpeyteen. Vaikka tekniikka on kuinka kehittynyt, niin hyvän painotuotteen tekeminen on kiistattoman suuri tapahtuma. Ja vaikka se rakentuu monista työvaiheista, suunnittelusta alkaen ja jälkikäsittelyyn päätyen, niin jokaista ketjussa työskennellyttä se lämmittää kuin oman kodin oma takka.
Ongelmat
Toinen, psykologisempi arvostusasia on kyky ratkoa eteen tulevia ongelmia. Niitähän tulee aina ja niiden ratkomiseen tarvitaan tavalla taikka toisella ihmistä. Kyseessä on eräänlainen osaamisen aitajuoksu: tästäkin mentiin ylitse. Vankan ammattilaisen eräs tuntomerkki on virheiden välttäminen – pannaan homma kuntoon yritys-erehdys-reittiä välttäen. Siis kuten huippupuusepät ja taitavimmat baarimikot, joiden jokainen liike vie työtä eteenpäin. Ja kun siihen pääsee, niin työ on samaa kuin loiva alamäki pyöräilijälle.
Kiire
Viime aikoina aikatauluissa pysymisestä on tullut yhä tärkeämpi osaamisen alue. Hyvin usein kiireestä selvityminen vähäisin naarmuin antaa suurempaakin tyydytystä. Nykyaikaisessa graafisessa ammattiylpeydessä on roima annos hikeä!
Arvostus
Mikä paremmin tuottaa ammattiylpeyden tunteen kuin saatu arvostus? Aito kiitos on iso asia, uskomattoman iso kannustaja eteenpäin. Mutta nimenomaan aito kiitos, ei mikään tällainen tavallinen: “kiva kun sait valmiiksi, tässä on seuraava homma, toivottavasti teet sen yhtä tarkasti ja kiireesti”!
Oma arvostus
Ammattiylpeys ei ole mikään vakiotuote. Jokainen rakentaa itse arvoasteikkonsa. Jollekin jo pelkkä tilipäivä on riittävä osoitus arvostuksesta ja jollekin toiselle ammattiylpeys löytyy osaamisasteikon kattorakenteista. Mutta pääasia, että tunne löytyy. Sen anataman suojakerroksen turvin on ikään kuin rokotettu pahemman päivän varalle. Kun niitäkin on ollut ja ikävä kyllä tulee olemaankin.
Teksti: Juhani Lahtinen
Kirjoittaja on entinen käsinlatoja ja ammattiyhdistystoimitsija, joka valmistelee paraikaa aineistoa pääkaupunkiseudun käsinlatoja-ammatin viimeisistä vaiheista ennen uutta tekniikkaa. Kirjoitus on julkaistu aiemmin Gutenberg-lehdessä numero 1/2006.